Ihmiset tykkäävät pilkata verkkodeittailua. He sanovat, ettei se ole "todellista" tai ettet voi rakastua sanoihin. Mutta mihin muuhun me rakastumme, oikeastaan? Aina ensin sanoihin—tapaan, jolla joku puhuu, asioihin, jotka he huomaavat, kuinka he saavat sinut nauramaan. Et voi teeskennellä sitä pitkään.
Anonyymissa chatissa fyysinen maailma katoaa. Ei suodatettuja selfieitä, ei kiusallisia ensitreffejä, ei esittämistä kiinnostavaa. Vain keskustelu. Sellainen raaka yhteys, jota harvoin saa kasvokkain nykyään.
Jotkut löytävät sieltä ystävyyttä. Toiset törmäävät romantiikkaan. Ja kyllä, joskus chat muuttuu treffeiksi — todellisiksi tai virtuaalisiksi. Aluksi on hieman outoa nähdä livenä se ainoa henkilö, jonka tunsit vain lauseiden kautta. Mutta on myös tämä villi tunnistamisen tunne, kuin tapaisi jonkun, jonka sydämesi jo muistaa.
Ohikiitävien yhteyksien paino
Se ei aina kestä. Ihmiset katoavat. Toiset sanovat hyvästit. Mutta jopa noilla ohikiitävillä yhteyksillä on painoarvoa. Muistat ne, sen illan kun nauroit liian kovaa jonkun kanssa, jota et koskaan enää näe, tavan jolla he kirjoittivat nimesi, lohdun siitä tiedosta, että joku tuolla jossain kuunteli.
Mikä tuo ihmiset takaisin näihin paikkoihin uudestaan ja uudestaan ei ole riippuvuus. Se on uteliaisuus. Se hiljainen toivo, että ehkä, vain ehkä, jossain on toinen ihminen, joka tuntee samoin—väsynyt, levoton, avoin puhumaan. Se on online-chat-alustan todellinen voima: kyse ei ole rakkaudesta ensisilmäyksellä; kyse on sellaisesta yhteydestä, joka ei välitä näkemisestä lainkaan.
Ja se on ilmaista, kirjaimellisesti ja tunteellisesti. Se on ilmaisen chatin pointti: et anna mitään muuta kuin aikaa, ja joskus vastineeksi saat jotain, joka tuntuu ymmärrykseltä toiselta ihmiseltä.
Maailmojen rakentaminen lauseista
Olen nähnyt ihmisten puhuvan viikkoja vaihtamatta oikeita nimiä. He rakentavat kokonaisia maailmoja lauseista. Eräänä päivänä he päättävät vihdoin tavata, ja joskus se toimii, joskus ei. Mutta vaikka se hiipuu, se ei koskaan tunnu hukkaan heitetyltä. Tajuat, että keskustelu itsessään oli tarpeeksi.
Ehkä tämä on se, mitä digitaalinen aika opettaa meille: että läheisyys ei aina ala kosketuksesta tai ulkonäöstä tai treffeistä. Joskus se alkaa viestistä joltain, joka sattui olemaan online samaan aikaan kuin sinä, samalla tuulella, etsimässä samaa asiaa: ketä tahansa juttelemaan.
Riskin arvoinen
Totta kai, on riskejä. On mahdollisuus, että tapaat valehtelijoita tai haamuja tai ihmisiä, jotka katoavat yön päättyessä. Mutta on mahdollisuus, että löydät jonkun, joka yllättää sinut — jonkun, joka kuuntelee tuomitsematta, jonkun, joka saa yksinäisyytesi tuntumaan hieman vähemmän terävältä.
Se on riskin arvoista. Koska lopulta, yhteys on yhteys: alkoipa se kahvilassa tai anonyymissa chat-ikkunassa, päättyipä se hiljaisuuteen tai muuttui oikeiksi treffeiksi, sillä on silti väliä. Se lasketaan silti. Ja ehkä se on kaiken tämän hiljainen totuus — jokaisen viestin takana, jokaisen "hei" tai "oletko vielä siellä?" takana — on vain yksi yksinkertainen inhimillinen toive: tulla kuulluksi, tulla näkyväksi silloinkin kun kukaan ei tiedä nimeämme.
